torstai 13. heinäkuuta 2017

Yksin kotona lasten kanssa

Jo pitkään blogiani seuranneet saattavat muistaa Lilianin vauva-ajoilta valitukseni miehen työajoista. No tässä parissa vuodessa työt eivät suinkaan ainakaan ole päässeet vähentymään, vaan päinvastoin. Mikä on tietysti näin toisen ollessa kotona rahallisesti iso plussa, muuutta silti se on ajoittain aika tajunnanräjäyttävä paikka olla kotona lasten kanssa aamusta iltaan YKSIN ainoana vanhempana. Lilianin aikaan kaikki oli vielä niin uutta, joten pelkkä ajatus siitä, että olen nyt yksin ja hoidan koko päivän aamusyötöistä iltahuutoihin sai minut voimaan välillä pahoin. Tuntui, kun olisi loukussa kotona, kun vauvaa ei saa hetkeksikään lykättyä pois sylistä. Nyt lähinnä ajatus siitä tuntuu naurettavalta, sillä olihan minulla vaikka kuinka paljon aikaa tehdä myös niitä omia juttuja, kun vauva nukkui päiväunia. Mitä sitten jos vauva olisi ollut itkuinen koko päivän, niin ei se maailma siihen olisi loppunut. Itkuisemman päivän jälkeen yleensä kuitenkin tulee aina parempi päivä.

Kahden lapsen kanssa Kimmon 24/7 päivystysviikot (joita on joka kolmas viikko) menevät nopeammin kuin yhden lapsen kanssa. Okei kaikki viikot kuluvat hurjaa vauhtia, mutta en niin ehdi ajattelemaan omaa itseäni, sillä hetkeksikään ei pysty pysähtymään. Yleensä Lilian ei enää nuku päiväunia ja jos sattuu torkahtamaan niin se olisi suoranainen ihme, jos se tapahtuisi samaan aikaan, kun Patrik nukkuu. Yksin kotona oleminen lasten kanssa vaatii sen, että unohtaa hetkeksi kokonaan oman ajan tarpeen ja elää ainoastaan lasten tarpeita varten. Omaa aikaa ei ole sen vertaa, että kävisi vessassa yksin päivän aikana tai saisi syödä ruokaa pöydän ääressä kertaakaan poistumatta siitä.  


Vaikeinta näissä viikoissa on ehdottomasti olla riittävästi läsnä Lilianille, koska hän tottakai vaatii myös tupla määrän huomiota kun isi ei tulekaan illalla kotiin. Hänellä on myös kova ikävä aina isiä, joten illat ovat aika hulinaa, itkua ja kitinää, sillä myös Patrik vaatii oman huomionsa, koska hän on hereillä yleensä koko ilta-ajan. Lilianin kannalta on myös todella kurjaa nähdä se, että kun isi viimein tulee kotiin niin hän on todella väsynyt tehtyään pahimmillaan 15-18 h putkeen töitä, joten sanomattakin on selvää, että sellaisen päivän jälkeen on yleensä myös ainakin seuraava päivä pilalla.

Tiedän, että on paljon perheitä, joiden isät ovat  jopa viikkoja  tai kuukausia poissa yhteen putkeen. Meidän isi pääsee yleensä viimeistään yöllä kotiin, jolloin Lilian näkee hänet aamulla ennen kun hän lähtee uudestaan töihin. Päivystysviikoissa haastavinta on kuitenkin aina se, etten ikinä pysty sanomaan milloin isi palaa takaisin kotiin. Se voi olla normaalityöajan päätyttyä tai vasta myöhään yöllä. Isi voi sanoa arvion milloinka hän saa jonkun tietyn homman valmiiksi, mutta aina voi tulla lisää hommia. Lilianille on siis parempi sanoa aina ympäripyöreästi "sitten kun isi on saanut kaikki työt tehtyä" kuin, että " sitten, kun aletaan syömään iltaruokaa". Aina yleensä ennustukset menevät pieleen ja siitä seuraa vielä pahempi paha mieli.


Päivystysviikot ovat meille kaikille raskaita. Vaikka kuinka koitan elää ja ajatella päivää hetki kerrallaan, niin tilanteessa, kun koko päivä on kitisti ja nukuttaminen on jatkunut kolmatta tuntia alkaa jokaisella olla hermo kireellä. On päiviä, kun en saa hetkeäkään hiljaista hetkeä ennen kello 22, jolloin pahimmillaan isompi neiti suostuu menemään unille. Viime päivystyviikolla Lilian uhosi, että ihan tahallaan aloittaa pelleilyn eikä varmasti mene nukkumaan ilman kunnon taistelua. Uhkauksen hän myös toteutti jokaisena iltana, vaikka koitin vedota hänen jokaiseen inhimillisyyden rippeeseen. Lilian toivoo aina viimeiseen asti, että kerkeisi edes vilaukselta nähdä isin ennen kuin menee yöunille, mutta useasti se ei ole mahdollista. Ymmärrän, että ilta on juuri se aika kun molemmat lapset tarvitsisi syliä, joten tällä hetkellä tilanne on aika kaoottinen, sillä molemmat olisivat valmiita yöunille samaan aikaan, mutta kumpikaan ei malta nukahtaa sillä kumpikaan ei halua mennä nukkumaan yksin omaan sänkyyn. Ehkä meilläkin nää illat jossain vaiheessa rauhouttuu, jos vaikka Patrik oppisi nukahtamaan ilman hipsuttelua ja Lilian ottaisi siitä mallia, vaikka onhan se niinkin ettei nämä ikuisesti tule tarvitsemaan vanhempaa vieressä, niin miksi sitten yrittää pakottaa toista nukahtamaan yksin, jos siitä tulee aina pahamieli. Vuosien mittaan olen onneksi oppinut sen, että nämä pienet kasvaa liian nopeasti ja tulee se päivä, kun kumpikaan ei halua syliin. Nyt on se hetki, kun molemmat tarvitsevat syliä. 

6 kommenttia :

  1. Reps tuolle kuvalle :D

    Mutta tunnen tuskasi! Hommaa piisaa ja ikinä ei ehdi olla tarpeeksi läsnä ainakaan molemmille lapsille, ei edes puolittain. (ja meillä miehellä on vielä siisti virastotyöaika ja lyhyet työmatkat, +hyvin satunnaisia työreissuja)

    Mutta ehkä tää on nyt tätä. Ja sitten muutaman vuoden päästä on ihan toiset haasteet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo sitten on taas eri jutut, kun se päiväkoti alkaa. Huooh en jaksa ees ajatella kuinka stressaavaa se on :D Voispa vaan tehdä esim. 4h päivässä töitä :D

      Poista
  2. Eihän se helppoa ole, kun oma aika on ihan nollassa (näin totaaliyksinhuoltajana, jolla on surkeat verkostot, eli lapsilla ei ole edes isovanhempia). Yleensä se oma aika on klo 22-06 ja joskus pitäisi nukkuakin. Sitten vielä sanotaan, että ainahan voi palkata lastenhoitajan tms. Ihan kuin se olisi niin yksinkertaista. En mä ainakaan osaa etukäteen sanoa, että torstaina klo 16.30-18.00 nyppii niin paljon, että pää hajoaa, jos ei saa olla yksin. Sitäkään kun ei voi tietää, minä päivänä 3-vuotias on erityisen hankala tai milloin 8 kk vanha päättää huutaa koko päivän. Täällä esim. luovutin kuopuksen täysimetyksen suhteen aikaisessa vaiheessa, kun tuntui, että se on ihan mahdotonta. Ei todellakaan voi istua jossain sohvan nurkassa imettelemässä ja katsomassa telkkua kuten esikoisen aikaan.

    Mutta onneksi on niitä hyviä hetkiäkin (suurin osa kuitenkin), eikä joka päivä ole ns. taistelua. Nämä vuodet menee niin nopeasti kuitenkin ja vuoden päästä on edessä töihin paluukin. Sitten on taas eri kuviot ja huono omatunto siitä, kun lapset joutuvat tekemään pitkää tarhapäivää, kun olen ainoa, joka pääsee tuomaan ja hakemaan lapset. No minkäs teet :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh, yh-mammat on jotain yli-ihmisiä :D Tsemppiä sinne arkeen ja voit ainakin olla ylpee siitä, että selviät kaikesta yksin! ;) Toivottavasti kuitenkin lähellä on jotain kavereita joille voi luottaa lapset hoitoon hetkeksi. Pienikin apu on niin voimaa antava asia <3

      Poista
  3. Aah, siis mulla tämä aika on vasta edessä, mutta NIIN osuva teksti!! Varsinkin ekasta kappaleesta voin allekirjoittaa jokaisen sanan. Mikä ihme oli ongelmana ja haasteena olla yksin kotona pelkän vauvan kanssa. Siinähän sitä otti rennosti vaunulenkeillä, kun vauva takuulla nukkui ja entä sitten jos iltaisin itki ja kitisi - telkkarista vaan hyvä sarja pyörimään ja vauvan kanssa jumppapallon päälle vetämään reisitreeniä :) Mä tuun olemaan NIIN pulassa, kun jään ekojan pitkiä päiviä yksin näiden kahden kanssa.. toivottavasti pian arki alkaa sujumaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ekat pitkät päivät voivat olla huutoa kaikkien osalta. Meillä se oli mun ja neidin osalta :D :D Mutta kaikkeen tottuu ja nyt nää menee jo enemmän tai vähemmän rutiinilla, KOSKA tää arki nyt on vaan tälläistä ja siihen on sopeuduttava. Niinä pitkinä päivinä kannattaa kuitenkin ottaa mahdollisimman iisisti, eikä yrittää ees tehdä liikaa asioita, vaan ennemminkin olla vaan koko ajan läsnä, niin yleensä illat on sit helpompia. Tällä viikolla koitan olla tekemättä ees mitään ruokia tai en oo viitsinit kiinnittää niin paljon huomiota siisteyteen. Syötän Patrikille pelkkiä purkkiruokia jne. Yritän keksiä mahdollisimman paljon mielenkiintoista ja väsyttävää ohjelmaa tolle neidille, niin yleensä se pitää sen tyytyväisenä ja Patrik on tyytyväinen, kun vaan isosisko välillä leikittää sitä ja masu on täynnä <3 Varmasti teilläkin arki sujuu just perfect ja Nopsu on reipas isoveli <3

      Poista

Kiitos kommentista! :)